13. syyskuuta 2018

Sanaton


No words left to say, lots of tears left to cry.

Enpä olisi halunnut palata blogiin tällaisella asialla. Enkä olisi halunnut olla toisella puolella maapalloa tällaisena hetkenä. Kuvottava fiilis, kun avaa instagramin ja sieltä tulee vastaan mustavalkoisia kuvia tästä hevosesta Rest In Peace -tekstillä. Lisäsin omani muiden joukkoon.

Tiesinhän minä, että se on ollut kipeä jo pitkään. Tiesinhän minä, että sillä tuskin on enää paljoa aikaa, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni. En halunnut ajatella että se on pian poissa. Rakas ystäväni. En muista viimeistä kosketusta. En muista viimeisiä sanoja, enkä viimeistä ratsastuskertaa. Siitä on niin kauan.

Nyt se päivä kuitenkin on koittanut. Aika sanoa kiitos ja hyvästi.



Kiitos kaikesta enkelini. 
Mienchen - Mimmi, Missi, Neiti, Missukka
13.9.2018


4. syyskuuta 2018

Still alive

Kuvat viimeiseltä tunnilta ennen taukoa, en tiedä miksen ole julkaissut näitä aikaisemmin...

Pahoittelut tauosta (joka tulee vielä jatkumaan) mutta ei ole kerta kaikkiaan ollut aihetta tai aikaa kirjoittaa. Edellisessä postauksessa lähes kolme kuukautta sitten pohdin, että haluaisin jälleen vuokrahevosen. No sitähän ei löytynyt ja kesäloman puolessa välissä nousin rapakon toiselle puolelle matkaavaan lentokoneeseen - täällä ollaan edelleen! Kolmisen viikkoa jäljellä ja hinku hevostelemaan on kova. Oikeastaan se on yksi niistä harvoista asioista, joita odotan kotiin paluussa. Muita (ja ainoita) asioita ovat kaverit, perhe, koirat ja suklaa.  

Täällä olen viettänyt elämäni parhaimman ja pisimmän kesän, mutta kaipuu ratsastukseen vain kasvaa. Olemme miettineet jos kävisimme ratsastamassa, mutta saa nähdä onko aikaa. Haluaisin kokeilla western-tyyliä, mutta enemmän haluaisin vain hyppäämään esteitä. Olen katsonut luvattoman paljon vanhoja hyppyvideoita ja ai että kun haluan ratsastamaan. 

Voi Pulla... ikävä on ja voin vain kuvitella kuinka vaikeaa kaikki tulee olemaan lähes neljä kuukauden tauon jälkeen!

Tämä tauko tulee vielä jatkumaan luultavasti nämä viikot kun täällä olen, jos käymme ratsastamassa saatan kertoa siitä jotain, mutta muuta tuskin tulen tänne kirjoittelemaan. Jos haluatte lukea muita juttuja mun matkasta, lukaistaa Runaway Child -blogista postauksia.

Ps. Oudossa motivaatiopuuskassa uudistin välilehdiltä omaa esittelyäni, lisäsin Historia-välilehden, sekä muokkasin hevosten esittelysivuakin hieman. Edelleenkään en ole tehnyt esittelyjä Merlitzin hevosille, mutta ehkäpä vielä joskus... Niin ja huomatkaa toki uusi bannerikin!

Hauskaa lukuvuoden alkua kaikille!



xoxo


15. toukokuuta 2018

Luovuttamalla eteenpäin?

Melkein kaikki tytöt keitä on ikävä: etualalla Pulu, keskellä Mimmi ja taaimmaisena hapannaamainen Huimis

Pahoittelut tästä postaustauosta, ei ollut tarkoitus hävitä ihan yhtäkkiä olemattomiin. Olen vain jotenkin syventynyt miettimään ja pohtimaan niin paljon, ettei blogille ole jäänyt aikaa eikä ajatuksia. Stressiä on muustakin. 

Sanotaan ettei liiasta mietiskelystä koskaan seuraa mitään hyvää. Voihan se niinkin olla. Mulla on ollut aikalailla stressiä tässä lähiaikoina. En edes huomannut sitä ennen neljän päivän viikonloppua, jonka vietin terassilla aurinkoa ottaessa, enkä halunnut nousta siitä enää ikinä, mutta silloin tajusin kuinka ylikierroksilla olen käynyt viimeiset viikot. Syitä on monia, mutta päällimmäisenä on tietysti koulu. Ensimmäinen lukiovuosi alkaa kohta olla taputeltu ja vielä on niin paljon töitä tehtävä, ettei viikko meinaa millään riittää. 

Ensiviikolla alkavaan koeviikkoon pitäisi valmistautua, mutta ratsastukseen hupenee aivan luvattoman paljon aikaa viikosta, ottaen huomioon että sekään ei ole lähiaikoina lievittänyt stressiä. Suoraan sanottuna ratsastuksesta on muuttunut minulle yksi stressinaihe lisää, ei suinkaan stressin lievittäjä, joka se ennen oli. Merlitz on aivan ihana paikka, ilmapiiri on hyvä ja hevoset kivoja. Mutta jotenkin silti sinne lähteminen on aina oudon vaikeaa. Haluaisin vain jäädä kotiin. 

Otin postausta kuvittamaan sellaisia kuvia, joissa on paljon tunnetta, tätä onnea ja iloa haluaisin kokea nytkin.

Tätä outoa, negatiivista fiilistä olenkin eniten miettinyt ja olen tullut siihen tulokseen, että nuo ratsastustunnit vain ovat minulle liikaa juuri nyt. Kun joka kerta tallille mennessä pitää onnistua, joka kerta pitää yrittää parhaansa, eikä sinne mennä sillä lailla rentoutumaan, mitä tein vanhan vuokrahevoseni Lotan kanssa. Stressiä on jo liikaa kaikesta muusta, enkä halua että ratsastuksesta muuttuu epämiellyttävä asia oman synkän mielialan takia. 

Aloitan siis kesätauon jo aikaisemmin, heti koulun loppuessa. Tunnit jatkuisivat läpi kesäkuun, mutta minulla on töitä ensimmäiset viikot ja luulen näin olevan paras. Heinäkuun lopussa lähden kahdeksi kuukaudeksi Amerikkaan ja käyn koulua etänä ensimmäisen jakson ajan, joten sieltä palatessani sitten katsotaan uudelleen mitä tehdä. Kesällä kilpailuja kuvatessa luultavasti tulee taas tarve päästä kisaamaan, mutta sille ei sitten voi mitään, se oli melko ohimenevää viimevuonnakin. 


En toki haluaisi lopettaa ratsastusta kesäksi, joten nyt aloitankin kiihkeän liikutushepan etsinnän ainakin puoleksi kesää. Kunhan saan vain mennä rennosti, oman mielen mukaan ja maastoilla. En edes muista milloin olen viimeksi käynyt maastossa. Mutta näin, siinäpä illan mietiskelyt.

On vaikea kuvaila sanoin, kuinka paljon nämä kuvat minulle merkitsevät. Ne otettiin vain kaksi päivää ennen kuin Lotta
lopetettiin, silloin kaikki oli vielä ihan hyvin.
Voi Lotta, ikävä on suuri 



xoxo


22. huhtikuuta 2018

Rento hyppelytuokio pelastaa pahankin päivän


Torstaina piti olla koulutunti. Menin tallille todella pahalla tuulella, en vihaisena, mutta todella väsyneenä ja kaiken kaikkiaan ihan romuna. Fiilis johtui parista henkilökohtaisemmasta asiasta, mutta se ei todellakaan ollut oikea vakavamieliselle ratsastukselle. Ja kun saavuin tallille, kuulin että menisin Riolla tunnille. Hevonenhan ei ole suosikkilistassani kovi korkealla, koska en osaa ratsastaa silä lainkaan, enkä tuona päivänä olisi millään jaksanut keskittyä. Mutta ei siinä vielä kaikki: koska tunnilla meitä oli niin vähän, saimme hypätä. 

Ensimmäinen reaktioni oli kauhu, väsymys ja pettymys. Tämän piti olla koulutunti, enkä halunnut hypätä. Aloin laittamaan heppaa kuntoon ja pikkuhiljaa hyvässä ilmapiirissä ja parin naurettavan kömmähdyksen jälkeen (olin mm. jättänyt ratsastuskenkäni kotiin ja lainasin kolme numeroa liian suuria kenkiä...) aloin olla jo paremmalla fiiliksellä. Hevoset vain ovat sellaisia, niiden kanssa touhutessa tulee väistämättä vähän paremmalle tuulelle. 


Maneesissa olin jo ihan ratsastusmoodissa. Kuulin että menisimme vain pieniä esteitä ja että minun ei tarvitsisi hypätä niin paljoa, koska en osallistuisi viikonlopun kisoihin. Keskityin liikuttamaan Rioa eteenpäin ja taivuttelemaan sitä. Se roikkui vasemmassa ohjassa eikä suostunut taipumaan vasemmalle ollenkaan, kuten yleensäkin, mutta muuten tuntui yllättävän kivalta ratsastaa. Laukassa minun piti käyttää paljon kevyttä istuntaa ja liikuttaa sitä eteenpäin. 

Hyppäsin tunnin aikana vain muutaman kerran, verryttelyesteet ihan normaalisti ja pari kertaa kolmen okserin kiemuran, jossa piti kääntää mahdollisimman pienet tiet. Hypyt tuntuivat (kuten aina) hiuka hassuilta tuon hevosen kanssa, mutta sehän on vain Rion tyyliä. Sillä on kiva hyppy, mutta hypyn jälken olisi kiva olla jossain muualla kuin siellä kaulalla... :D 


Tulimme kolmen okserin kiemuran ensin pienempänä ja lopuksi hiukan isompana, kun muutkin tulivat ratojaan. Oli ihanan rentoa mennä vain tuollaista pientä, eikä kaikkiin pieniin yksityiskohtiin tartuttu kuten normaalilla tunnilla. Nyt ei haettu täydellisyyttä, vaan hyvää fiilistä ja onnistumista. Riolla kiemuran käännökset onnistuivat hyvin, eikä tunnin aikana tullut yhtäkään mahtiloikkaa. Kaikki sujui todella kivasti ja tunnin jälkeen minä jo hymyilin aurinkoisesti. Toki se saattoi ehkä johtua siitäkin, että ulkona paistoi aurinko ja olin pelkässä t-paidassa vielä seitsemän jälkeen, mutta uskon hyvän mielen syynä olleen ratsastus. Se parantaa pahankin päivän!


Ps. Mitäs pidätte uudesta ulkoasusta? Tämä banneri ei miellytä omaa silmää ihan niin paljoa kuin voisi, mutta parempien kuvien puutteessa se kelpaa. Voi olla että lähtee vaihtoon heti kun uusia kuvia alkaa satelemaan enemmän :D Mutta nyt on ulkoasuprojekti hetkeksi rauhassa ja enää puuttuu omat esittelyt nykyisiltä vakiokaviokkailta! 



xoxo


15. huhtikuuta 2018

Uljas valkea vauhdissa!


Kisapäivä on paras päivä! Ja vauhdikkain. Ja väsyttävin. Lähdin aamulla tallille kahdeksaksi, pakkasimme hevoset autoon kymmenen jälkeen ja Melkkilään saavuimme sopivasti kisojen alkuun klo 11. Kaikki sujui mutkattomasti. Hevoset saatiin rekasta ulos ja varustettua, Pullalle varattu korvahuppu tosin unohtui ja jäi käyttämättä, mutta se tuskin olisi meidän suoritusta parantanut merkittävästi. Sileän verryttely oli ulkokentällä ja olin siitä tosi iloinen, koska ulkona saa tietysti hyviä kuvia, eikä maneesiin tarvitse tunkea niin paljoa hevosia kerralla. 

Pulla oli alkuun tietysti varsin menossa, mutta ajan kanssa alkoi rauhoittua ja pelkäsin väsyttäväni sen. Lähdin kolmannen luokan (75cm) loppupäässä, viimeisessä verkkaryhmässä, joten aikaa oli runsaasti. Kävelin siis paljon ja yritin taivutella Pullaa mahdollisimman paljon helpoilla ja rauhoittavilla tehtävillä, kuten pitkien sivujen pituisilla rungon taivutuksilla. 

Ilmeratsastaja vauhdissa jälleen...

Maneesissa esteverryttelyssä Pulla oli ihan okei. Ei huono, mutta ei paras mahdollinen. Se oli vähän jännittyneen oloinen, eikä ihan antanut pidätteitä loppuun asti, mikä teki ratsastamisesta hiukan haastavampaa kuin yleensä. Keskityin ottamaan vain muutamat hyvät hypyt verkkaesteille, koska en halunnut väsyttää neitiä liikaa, nyt kun keskiviikkona huomasin että sellaistakin voi tapahtua. Jouduin vielä ulos odottelemaan omaa vuoroani, mutta pian päästiin vihdoin radalle!

Rata oli hyvä, ainakin alussa. Pulla hyppäsi terävästi ja pelasti parissa kohdassa kun toin sen huonompaan paikkaan, mutta loppua kohden laukka alkoi vain venyä ja hevonen valahti vähän pitkäksi. Minusta tuntuu että Pulla itse laskee esteitä ja tietää että kahdeksannen jälkeen alkaa uusinta, koska silloin muuten mentiin! Sain sen kuitenkin pidettyä lapasessa ja puomit pysyivät kannattimillaan.

Ja vauhti riittiin seitsemänteen sijaan kolmannessa luokassa! Vihreä ruusuke ja hyvä mieli, ai kun oli kivaa.


En ehtinyt kauaakaan kunniakierroksen jälkeen kävellä, kun pääsinkin verryttelemään seuraavaa luokkaa varten. Rata oli sama kuin muissakin luokissa, mikä oli aivan täydellistä koska sitä ei tarvinnut opetella ja kävellä uudelleen. Pääsin siis suoraan verryttelemään neljättä luokkaa (85cm) varten. Nyt pelkäsin vielä enemmän, että Pulla väsyy. Se tuntui hiukan tahmealta saada laukassa eteenpäin, mutta esteen jälkeen kyllä mielellään kiikutti minua menemään. Yksi kielto otettiin verkassa, kun laukkaa oli aivan liian vähän ja Pulla kiemurteli tolpan taakse piiloon pelottavalta okserilta, muuten kaikki sujui ihan mukavasti. 

Radalla Pulla tuntui taas alussa ihan hyvältä. Oikeastaan koko rata sujui kuin kopiona edellisestä. Pulla pelasti muutaman kiperän tilanteen ja lähti taas loppuradasta kiihdyttelemään ihan omine lupineen. Yritin sitä kovin pidätellä, mutta hillitse siinä nyt toisen intoa. Puomi otettiin kymppiesteeltä, joka oli pysty seinässä kiinni. Pulla oli ihan liian pitkänä siinä vaiheessa ja hyppäsi huolimattomasti koska en saanut pidätettä läpi, joka tietysti kostatui puomilla. Mutta onneksi tuli  vasta uusinnassa!


Olen todella todella tyytyväinen molempiin ratoihin, eikä tuo yksi puomi sillä lailla ota päähän. Se vähän harmittaa, etten ole Merlitzissä ratsastanut yhtäkään puhdasta 80cm rataa, ensimmäisissä kisoissa Kallella tuli 8vp yhdestä ohimenosta ja yhdestä puomista ja viime kisoissa Monicalla tuli se typerä voltti joka harmittaa edelleen, ja Pullalla yksi stoppi.

Mutta tänään kisat onnistuivat todella kivasti ja nuo kaikki hepat olivat ihanan fiksuja uudessa paikassa! Pullasta nyt odotinkin että se osaa käyttäytyä, koska se on entinen kenttähevonen ja kisannut paljon, mutta että se on oikeasti noinkin lungi tyyppi. Sen voisi jättää odottamaan radankävelyn ajaksi itsekseen ja se seisoisi varmaan kuin tatti paikoillaan. Aivan ihana! :D

Todella hyvä ja positiivinen fiilis jäi tästä päivästä




xoxo


12. huhtikuuta 2018

Kisatreeniä ja -jännitystä

Postausta kuvittaa tiistain koulutuuppailujen kuvat.

Kisoja pukkaa jälleen. Lähdemme talliporukan kanssa sunnuntaina vanhalle tallilleni Melkkilään estekilpailuihin ja tämä tuleva koitos on saanut ainakin yhden kuskin aivan tolaltaan - minut nimittäin. En ole yleensä kova jännittämään kisoja, ainakaan ennen kyseisen päivän aamua, mutta nyt. Voi kamala, tämä alkaa mennä hysterian puolelle pikkuhiljaa ja pelkään, että jännitys tuhoaa suorituksen. Ja syynä tähän on luultavasti vain ja ainoastaan se, että mennään Melkkilään. Minun pitää ratsastaa hyvin, koska nämä ovat ensimmäiset ulkopuoliset kisat Merlitzissä ratsastamiseni aikana ja vielä tämä vanha tuttu talli. Senhän pitäisi kaiken järjen mukaan olla ihan lungia hommaa, tutut paikat ja ihmiset. Mutta ei.

Uljaana valkeana toimii Pulla, jolla olen tässä lähiaikoina hypellyt enemmän. Meillä oli eilen viimeinen valmennus ennen kisoja ja en oikein osaa sanoa mielipidettä, menikö se hyvin vai huonosti. Pulla oli alussa todella hyvä, mutta ihan tunnin alusta asti en nähnyt mitään askelia esteille. Hyppäsimme radan esteitä yksitellen ja pienemmissä pätkissä, ja harjoittelimme yhtä tiukkaa käännöstä, jota ei kylläkään tullut rataan. Sain hepan pidettyä ihan kivasti hallinnassa ja vaikka se toki juoksi tuli hännän alla, opin olemaan ottamatta liikaa kiinni. Jos hevonen haluaa juosta täysillä, sen oma ongelma on nostaa kinttunsa tarpeeksi ylös esteen päällä.


Ensimmäinen rata sujui mielestäni ihan kivasti. Toki Pulla välillä kiskoi kamalasti ja välillä hiipui kaarteisiin, onnistuin itse ratsastamaan hyvin. Esteet olivat vielä pieniä, joten tulin vielä uudelleen eri osia radasta. Ensimmäisen radan jälkeen alkoi tulla ongelmia. Pulla varmaan väsyi (en tiennyt sen olevan mahdollista!) koska en saanut sitä enää ennen ensimmäistä estettä kunnolla liikkeelle, josta sainkin noottia. Ja kun oltiin se ensimmäinen este suoritettu, hevonen ampaisi tykinkuulana eteenpäin, eikä antanut pidätteitä läpi, ettei olisi joutunut töihin. Ja jos se antoi, se hiipui liikaa ja pysähtyikin muutaman kerran esteelle. Heppa myös yritti puskea esteiden ohi ja minulla olikin täysi työ pitää se tolppien välissä. 

Hienosti videon thumbnailiksi tullut näköjään tämä kielto... :'D

Jooh, en oikein osaa sanoa. Ihan luottavaisin mielin lähden kisaamaan, kyllä minä sen hevosen niistä esteistä yli saan. Kunhan en jää liikaa kiinni suuhun, vaan annan sen laukata kaarteen. Olen nimittäin huomannut, että Pulla vetää helposti herneen nenään ja kieltää, jos sitä pidättelee liikaa kaarteessa ennen estettä, mutta se ei pysähdy niin helposti jos rauhoittaa vasta kun este on suoraan edessä. Ja videossakin näkyy, kuinka kaarevalla linjalla mustalta punaiselle pidän todella kovan käden ja sisäohjan, vaikka pitäisi rentoutua. Pulla on hirveän herkkä neitokainen ja jää vain tappelemaan jos sitä pidättää kovaa ja pitkään.

Mutta sunnuntaina siis kisaamaan ja siitä kirjoittelen varmasti jotakin analyysia videoiden ja mahdollisesti kuvien avulla! Jännitys senkun kasvaa tässä kolmen päivän aikana...




xoxo


10. huhtikuuta 2018

Pitäisikö vaihtaa maisemaa?

Suosittelen lukemaan, tämän blogin tulevaisuus voi riippua juuri Sinusta!

Olen ennenkin kertonut valittanut, kuinka mulla alkaa Googlen tallennustila loppua kesken, eli toisin sanoen jos ja kun pääsemme kentälle ratsastamaan (=saan kuvia), en saa niitä enää blogiin, kun tila loppuu. Ja sehän on perin ikävää, kukaan ei rupea lukemaan blogia ilman kuvia. Enkä minä todellakaan kirjoita tätä ilman kuvia. Muutenkin, tämä blogi on minun bisnes-sähköpostillani, eli sillä mitä käytän kaikkiin mahdollisiin työ- koulu- ja muihin hommiin, joissa s-postia tarvitaan. Siirsin toisen bloginikin pois tältä sähköpostilta, joten nyt minulla on taas kuvatilaa siihen blogiin. 

Ongelma on se, että Googlen kuva-arkistoista ei voi poistaa kuvia muuten, kuin yksi kerrallaan tai koko albumi (joissa minulla on noin 1000 kuvaa) kerrallaan, joka on niin typerä ominaisuus, ettei mitään rajaa. Ennen kuin tajusin kuvatilan olevan rajallista, lisäsin kuvat postauksiin niin, että latasin kaikki huonoimmatkin tänne arkistoihin ja sieltä valitsin ne jotka halusin postaukseen. Ja sen lisäksi käytin ennen aivan hirveitä määriä kuvia ja tällä hetkellä niitä katsellessa suuri osa on selkeästi huonoja, eikä niitä olisi tarvinnut julkaista. Ja niitä olisi varmasti todella miellyttävä poistella yksi kerrallaan. 

Pääsisin koko hommasta kuiville, jos vain poistaisin vanhimman kuva-albumin kuva-arkistoista ja poistaisin kaikki ne postaukset joista kuvat katoaa, mutta arvatkaapa haluanko tehdä niin? Haluanko muka poistaa vaivalla tehdyt postaukset vain tilan takia, että voin täyttää tilan paremmilla kuvilla? No en sen suuremmin. 


Postausta kuvittaa pari 10.4. otettua kuvaa

Voisin siirtää tämänkin blogin toiselle sähköpostille, tai sitten voisin aloittaa kokonaan alusta. Tehdä uuden blogin ja siirtää (tai kopioida) sinne postaukset siitä päivästä asti, kun vaihdoin Merlitziin. Tämän blogin jättäisin tottakai kaikkien luettavaksi, mutta en kirjoittelisi tänne enää mitään. Tämä olisi se muistoblogi, johon voisin palata aina lueskelemaan niitä kuuluisia vanhoja hyviä aikoja. No ei nyt sentään, mutta you got the point. Saisin kaikki ns. turhat lukijat jotka eivät enää edes tiedä olevansa lukijoita, kokonaan pois uudesta blogista, mutta samalla menettäisin blogini paikan Jalustin.netissä, mistä minä ainakin etsin lähes joka päivä jotain luettavaa. Ja jalustinnetin toiminta on tällä hetkellä niin onnettoman hidasta (ellei sitten kokonaan olematonta?), että en vaivautuisi ilmoittamaan uutta blogia sinne, koska siit tuskin olisi mitään iloa. Olen laittanut sinne s-postia erääseen asiaan liittyen ehkä kaksi vuotta sitten eikä sitä olla vieläkään huomioitu.

Lisäksi kaikki rekisteröityneet lukijat, joita tämä kiinnostaa seurata, joutuisivat rekisteröityä uudelleen, uuteen blogiin. Mutta onko se niin iso vaiva? Pitäisikö minun nyt oikeasti vain etsiä se rohkeus ja nähdä se pieni vaiva, että tekisin kokonaan uuden blogin uudella tallilla alkaneelle ajanjaksolle? Ongelma on siinä etten uskalla. Minun häviävän pieni seuraajamääräni antaa minulle todella suurta motivaatiota kirjoittaa ja jos yhtäkkiä seuraajamäärä vaihtuu kahdestakymmenestä vaikka kahteen, niin kyllä se hiukan itsetuntoa syö. Minulla kun ei ole koskaan paljoa tämän enempää niitä ollutkaan, niin ne merkitsevät aika paljon, vaikka muuta yritänkin itselleni selitellä.

Uuden blogin myötä saisin vihdoin aikaiseksi tehdä myös joillekin Merlitzin hevosille omat esittelysivut niin niistäkin pääsisi lukemaan tarkemmin, nyt en vain vaivaudu sitä tekemään. Enkä halua poistaa Melkkilän hevosten sivuja. Mutta kertokaapa nyt minulle mitä tehdä, teistä tämä on aika suuresti kiinni. Jos minun juttuni jaksavat kiinnostaa ja haluatte tätä jatkossakin lukea, teen sen uuden blogin tai siirron toiselle s-postille. Mutta jos tämä ei ketään kiinnosta, niin kuvatilan täytyttyä tulee luultavasti myös Huimaa menoa tiensä päähän. Ikävä kyllä.


OTA KANTAA:

- poistetaan vanhat kuvat & postaukset
- vanha pohja uudelle s-postille siirrettynä (=lisää tilaa kuville ja mikään ei häviä)
- kokonaan uusi blogi uudelle ajanjaksolle (=postauksia vain Merlitziin vaihtamisen jälkeen)

Ja kertokaa ihmeessä jotain helppoja blogiportaaleja jos tulee mieleen!



xoxo


3. huhtikuuta 2018

Ennätys-tippumis-valmennus

Mutta ei onneksi tippumisennätys-valmennus! Tänään rikottiin este-ennätyksiä ja opeteltiin lentämään - vieläkään sitä oppimatta, ikävä kyllä. Vuorossa oli esteitä hieman korkeampina kuin ennen, itseasiassa korkeampina kuin olen ikinä hypännyt. 

Sain ratsukseni Pullan, josta olin jo alkuun hyvin iloinen. Oli kiva päästä hyppäämään sillä taas, viimeksi hyppelimmekin yhdessä kisoissa. Minulta on jäänyt muutama estetunti tässä väliin, kun viimeviikon olin Kanarialla ja sitä edellisellä viikolla juuri tiistaina lähdimme hevostaitomestaruuksien palkitsemistilaisuuteen Säkylään. Tuli muuten kolmas sija hevostaitomestaruuksien (juniori?)sarjassa ja kotiin viemiseksi tuli ruusuke, mitali ja nyt jo hieman kuivunut ruusu! 

Mutta asiaan, aloitimme verryttelyn jälkeen hypyt tavallisella kavaletilankulla, sekä hevosten mielestä hyvin jännittävällä aaltolankulla, johon Pullakin seisahtui ensimmäisellä yrityksellä. Toisella kerralla neiti uskalsi jo hypätä, mutta kyllä huomasi, että lankulle tuli hieman ylimääräistä ilmaa hevosen ja esteen väliin. Lankkujen jälkeen jatkettiin ristikolla ja pystyllä, joka nousi pikkuhiljaa sinne metrin hujakoille ja siinä tulikin minun ensimmäinen metrin esteeni ylitettyä. Pulla suoritti hienosti, eikä yrittänyt kaahailla suin päin esteen sekaan. Pystyn jälkeen jatkoimme vaaleanpunaisella okserilla, joka nousi myös melko ylös, mutta hassua miten entinen rimakammoilija olisi suorittanut vieläkin vähän isompaa ihan mielellään. Mikään ei tuntunut liian pelottavalta.

Lopuksi tultiin rata, johon kuului pysty, okseri, viiden laukan linja, ensimmäinen pysty uudestaan, sekä yhden laukan sarja. Rata alkoi hienosti ja Pulla pysyi ihan hyvin käsissä. Sain hyvät hypyt linjalle, mutta sen jälkeen aloin ottamaan kiinni. Ajattelin ennen seuraavaa pystyä (joka ei ollut enää siinä vaiheessa ihan niin iso kuin aikaisemmin) että otan vielä yhden askeleen ja jäin kiinni suuhun, mutta Pullapa veti siitä melonit sieraimiin ja pysähtyi. Se ei edes vetänyt kaulaa alaspäin, mutta vauhti oli niin kova, että minähän lennähdin täydellisellä voltilla esteen sekaan. Reisi osui lankkuun melkoisen mojovasti - vieläkin särkee ja on kuin turvonnut meloninpuolikas - ja silmäkulma hieraisi maata tai puomia sen verran, että varmaan on huomenna musta silmä. Pari naarmuakin silmän alle tuli, mutta se sopii hyvin yhteen naarmuisen leukani kanssa, jonka kolhin kaatuessani kiviportaissa siellä Kanarialla... Olenpahan nyt kunnolla kolhinut :D


Tippumisen jälkeen reiteen sattui sen verran, että kävelin hetken ennen selkäännousua, mutta hyppäsin kyllä radan loppuun, eli punaisen pystyn uudestaan (pienen pienenä) sekä yhden laukan sarjan, joka onnistui erinomaisesti. Ja olin supertyytyväinen koko tuntiin, eikä tuollaisista pikku kömmähdyksistä pidä ottaa stressiä, koko juttuhan oli oma mokani, kun se viimeinen askel ei siihen mahtunut ja Pulla on tuollainen herkkis, jolle pitää olla pehmeä ennen estettä.

Tästä hyvillä mielin - sekä muutamin kolhuin - eteenpäin!



xoxo


13. maaliskuuta 2018

Rio ohoi...

... mä lähden valtamerilaivan kokoiset askeleet omaavalla omalaatuisella ponihevosella pois... 
Vai mitä, Dingo?

Sain muutaman videopätkän tämän päiväisestä estevalmennuksesta ja sehän on harvinaista herkkua näin talvella, kun kukaan ei normaalisti halua tulla maneesiin palelemaan tunniksi vain kuvaamishommia varten. Ja kuinkas sattuikaan, kun hevoseksi osui jo kertaalleen tällä viikolla kokeiltu Rio The Ponihevonen. Tämä vanha tuttu, hassu tapaus isoine liikkeineen, jolla hyppäsin viimeksi hyvin kauan sitten, joskus syksyllä varmaan. 

Menin Riolla jo eilen koulutunnilla ja en voi sanoa että se oli tosi kivaa, mutta en voi myöskään sanoa että se oli ihan kamalaa. Vaikka hevosta ei saa kulkemaan pyöreästi mitenkään ja sen mielestä taipuminen on toisiksi hirvein juttu maailmassa (sen pyöreänä kulkemisen jälkeen), sain heppaa ratsastettua mielestäni ihan hyvin. Ei tarvinnut koko ajan monottaa sitä eteenpäin ja kun tehtävänä ei ollut sen vaikeampaa työskentelyä kuin pääty-ympyröitä ja koko pitkän sivun pituisia vastataivutuksia, ainoana ongelmana oli oma hengenahdistus, kun tuntui ettei keuhkojen tilavuus riitä Rion laukassa istumiseen vaadittavaan urheilusuoritukseen. 

Se siitä koulutunnista, tänään päästiin hyppäämään ja kiitos Jumalalle Jeesukselle ja Joulupukille siitä, ettei esteet nousseet sen korkeammiksi, alkoi nimittäin hiukan jännittämään kun vuorossa oli kolmoissarja... Hienostihan se loppujen lopuksi sujui ja olen ehkä hiukan ennakkoluuloinen tuon hevosen kanssa, mutta minkäs sille voi kun on nähnyt ja kokenut niitä sen mahtiloikkia, joissa kukaan ei pysy kyydissä. Alkuun sujui ihan hyvin ja oikeastaan ainoa kunnon moka tuli ensimmäisellä kerralla kun tultiin se kolmoissarja: en ratsastanut tarpeeksi eteen ja keskimmäiselle okserille askel jäi kauas, Rio tietysti hyppäsi kuudenkymmenen sentin okserin kuin se olisi ollut osana metrin rataa ja minä keikahdin kaulalle, mutta viimeisen esteen onnistuin kuitenkin suorittamaan jotenkuten (kaulalla). Ennen kuin otin videosta äänet pois, siitä kuului sarjan jälkeen hihkaisu "jee mä en pudonnu!" :D 


On tuo hevonen sitten hassu otus. Se hyppää pienetkin esteet niin suurella voimalla, että sieltä lentää väkisin vähän eteenpäin. Eikä mulla näköjään ole keskivartalossa tarpeeksi voimaa, että pystyisin seisomaan jalustimilla yläkroppa täysin suorassa, kun hevonen potkaisee takajalat esteen ylitse. Ei ihme että sillä on ponnua vaikka mihin, tuollaisella voimalla pärjää isoillakin radoilla. Ja luultavasti se on ratsastajallekin helpompaa, kun tulee automaattisesti mentyä enemmän liikkeeseen mukaan, eikä jää takakaarelle istumaan, mistä sitten ampuu raketin lailla kaulan yli maahan.

Pakko laittaa vielä tämä hieman tärähtänyt screenshot videosta.. Ei me mitään turhia ilmavaroja oteta! :D



Onko kokemuksia tuollaisista hevosista, joiden hypyissä on vaikea olla mukana, 
koska ne hyppäävät niin oikealla tekniikalla ja niin voimakkaasti?



xoxo


25. helmikuuta 2018

Yksi clear round, muuten hiukan hiottavaa

Estekilpailupostausta jälleenpitkästä aikaa! Tänään oli nimittäin vuoden toiset kisat, minulle ensimmäiset koska en päässyt osallistumaan edellisiin. En ole myökään tämän vuoden puolella päässyt hyppäämään kunnolla esteitä kuin kerran ennen kisoja, nimittäin eilen. Kisaratsukin oli hiukan hakusessa, ottaakko Kallen Pullan vaiko Monican. Kallehan olisi ollut ehkä fiksuin vaihtoehto sen kannalta, että sillä olen sentään hypännyt ihan kunnolla. Mutta koska elämässä pitää aina olla hiukan jännitystä, päädyimme opettajan kanssa yhteisesti Pullaan, koska sillä ei olisi mennyt kukaan muukaan ja sain mennä kaksi luokkaa.

Ps. postauksen lopussa on videot kaikista radoista, jos ei jaksa kaikkea analysointia lukea ;)

80cm  verryttelyssä.

Ratsastin Pullalla viimeksi syksyllä, kun menin ensimmäisiä kertoja Merlitzissä. Enkä tietenkään tuolloin sillä hypännyt. Kuulin vain juttua ja näin kuinka kamalan kuumaksi se tuli esteillä, eikä sitä saanut pidäteltyä. No, minähän hyppäsin hevosen selkää ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen ja lähdin heti hyppäämään. Onneksi sentään sain lauantaina sen valmennuksen alle, ja koska kaikki sujui ihan hyvin mikään ei mennyt aivan metsään, sain luvan jatkaa hyppelöitä seuraavana päivänä, kilpailuissa.

En itse estevalmennuksesta nyt viitsi kertoa sen enempää, tämä postaus paisuisi aivan hillittömiin mittoihin sen takia. Koska sain vielä kolmannenkin luokan hypättäväksi, Täti Monica oli jäänyt ilman ratsastajaa, kun kuski oli sairastunut. Ja minähän hypin riemusta kun sain kuulla pääseväni Myrtsi-Monskin kanssa radalle. Enhän minä ole sillä hypännyt muita kuin kavaletteja, mutta mitäs pienistä, 80cm luokkaan vaan heti. Myönnän, että hiukan jännitti, mutta se oli sellaista hyvää jännitystä, eikä sellaista "apua nyt mä kuolen" mitä saattoi joskus Huiman kanssa tulla, kun esteet näyttivät kamalan suurilta. Mutta palataan Monicaan myöhemmin, ensimmäisenä oli nimittäin vuorossa Pulla ja 70cm luokka.


Pullalla virtaa riitti, joka ei sinänsä ollut mikään ihme, koska tämä hevonen jaksaisi juosta kolme tuntia putkeen pää viidentenä jalkana, kunhan eteen tupsahtaa välillä muutama este. Verryttelyssä sitä sai välillä pidellä ihan tosissaan, mutta sain pelkkiä hyviä hyppyjä esteille. Pulla on onneksi hyvälle päälle sattuessa todella varma ja sillä on helppo nähdä mihin kohtaan askel tulee. Ja lisäksi heppa osaa itsekin vähän katsoa sitä, vaikka mielellään kiitäisi tuli hännän alla ja vetäisi kaikki puomit mennessään, koska menee niin kovaa.

Rataa aloittaessa minulla oli todella hyvä fiilis. Hevonen oli kontrollissa ainakin toistaiseksi ja teki kivan teräviä hyppyjä. Rata oli 70cm luokassa mukavan lyhyt, vain 8 estettä, joten Pulla ei päässyt sen aikana mitenkään epätoivoisen vahvaksi ja vauhdikkaaksi, mitä teki lauantaina valmennuksessa. Ja tuo hevonenhan siis on aivan uskomattoman venyvä sille päälle sattuessaan, se on kuulemma mennyt normaalin hevosen neljän laukan linjan kahdella askeleella... Mutta ei siitä sen enempää, tänään rouva käyttäytyi oikein mallikkaasti. Vauhtia oli juuri sopivaksi vauhdiksi hieman liikaa, mutta eihän kaiken pidäkään mennä aina täydellisesti. Puhdas rata tuli silti ja clear round -ruusuke kiitokseksi.

Seuraavassa luokassa minulla olikin hevoset "väärin päin" koska radassa oli sarja ja Monicalla piti mennä tietysti ensin, koska se on poni. No, ei muuta kuin Pulla talliin ja Monica kävelytykseen eräälle tytölle radankävelyn ajaksi. Onneksi poni sai kävellä, koska Pullalle ei sitä onnea suotu. Koko kisapäivä oli yhtä kiirettä, kiireisten hevosten kanssa!


Monicallakin oli virtaa. Hyvin paljon. Ottaen huomioon, että luulin ettei Pullan jälkeen enää mikään hevonen voisi tuntua kuumalta, niin Täti-Monica kyllä yllätti. Poni kiikutti minua verryttelyssä ympäri maneesia samalla tavalla kuin Huima aikoinaan! Kyllä sitä sai nauraa kun poni oli ihan fiiliksissä.

Positiivisena yllätyksenä tuli myös se, että 80cm esteet eivät näyttäneet ponin selästä isoilta. Ja koska Monski on niin ihanan varma, niin ei minulle tullut minkäänlaista epäilyksen aihetta. Aivan täydellinen poni. Ja verryttelyn lopussa huomasin myös sen, että vaikka minusta tuntuu että se menee kovaa, se myös pystyy hyppäämään paremmin siitä vauhdista ja jos pidätin ennen estettä, opettaja vaan kannusti eteenpäin. Eli sääntö numero yksi: anna ponin mennä. Sen jalat kyllä nousee oikeassa kohdassa.

Radalle mennessä aivoista sammui kaikenlainen toiminta. Tuomari vihelsi pilliin ja ensimmäinen ajatus oli mikä on ensimmäinen este? No, löysin ensimmäisen esteen ja lähdin matkaan. Kaikki sujui hyvin, Monica hyppäsi ihan mahtavasti ja sain askeleetkin onnistumaan suhteellisen hyvin. Kunnes koitti seitsemäs este ja tämä loistokuski käänsi väärään suuntaan, teki kauniin kiemuran leikaten samalla uransa josta sitten ropsahti kauniit neljä virhepistettä, jonka jälkeen jatkettiin sarjalle. Oikealle esteelle. Voihan hitto, että jäi harmittamaan! Vauhti oli niin kova että sijoitus olisi ollut mahdollinen ilman sitä kiekuraa ja ilman niitä tyhmiä ratsastajan virhepisteitä. Onhan tämäkin ihan pikkujuttu, mutta voi vietävä miten voikaan jäädä harmittamaan.


Monican radan jälkeen jäin vain seurailemaan muiden ratoja, koska en tajunnut että minulla oli alle viisi minuuttia aikaa viedä Monica ja hakea Pulla seuraavaa verryttelyä varten. Juosten siis mentiin taas ja onneksi Monican kävelyttäjä lupasi ottaa ponin varusteet pois, joten pääsin nopeasti Pullan kanssa maneesille. Nyt rouva käyttäytyikin hieman paremmin kuin aamulla ja pääsin omin avuin selkään, kun hän ei kiiruhtanut eteenpäin heti kun yksi jalka oli jalustimessa ja toinen vielä penkillä.

Verryttelyssä Pulla tuntui hitaalta ja se oli todella pohkeen takana. Hypyt kuitenkin onnistuivat ainakin lopussa ihan hyvin, kun sain hevosen kunnolla eteenpäin. Ja nytpä opin sellaisenkin asian, että kuumaa hevosta ei voi ottaa kiinni, ellei sitä ensin saa liikkumaan eteenpäin. Ja minähän mielummin otan kiinni kuin potkin esteistä yli, joten eteenpäinpyrkivyys on vain plussaa, kunhan se ei mene Pulla-överiksi. Olin jo verryttelyssä aivan poikki kahdesta radasta ja eilisestä valmennuksesta, ja mietin kuinka Pulla vain kiitää kaikkien esteiden läpi... Mutta onneksi nytkään niin ei käynyt.

Radalla sitten sain jo ensimmäiseen esteeseen kunnon kolahduksen, mutta vasta jälkeenpäin sain tietää että puomi oli kuin olikin pysynyt kannattimillaan! Ensimmäisen jälkeen otin kuitenkin heti niin vahvasti kiinni (juuri toisin päin kuin eilisessä valmennuksessa oli ohjeistettu) että Pulla jäi kaarteessa hitaaksi ja otti stopin kakkoselle. Mutta ei kun uudelleen ja eteenpäin ja hienostihan se siitä ylitse pääsi. Loppurata sujuikin melko vahvasti pidättelemisen tunnelmissa, mutta yhtään puomia ei pudonnut, ja hei, muistin kääntyä seiskan jälkeen oikeaan suuntaan! :D Pulla oli kyllä todella hieno, mutta tämä kirjottaminen ei ole kivaa, kun käsivarsien ja hartioiden lihaksiin sattuu niin kovin. Ja heti maanantaina ja tiistaina olisi sitten taas lisää tunteja, saa nähdä pystynkö tekemään mitään järkevää huomenna yläkropalla.

Se kovan onnen kakkonen. Mutta tästä kiellosta en ottanut niin paljon itseeni kuin siitä radan unohduksesta, olen kai
tottunut kieltoihin jo niin että pystyn painamaan ne taka-alalle... :D

Ylemmässä videossa on molemmat radat Pullan kanssa peräkkäin, alemmassa Monican 80cm rata, joten kaikki ei mene ihan kronologisessa järjestyksessä, koska en halunnut laittaa kaikkia videoita pötköön enkä tehdä kolmea eri videoa. 
Ja huom huom ! Monican videossa on virhe, luokka II oli 80cm eikä 70cm.



Hieno clear round -rata 70cm luokasta, ihan kuin edellisissä kisoissa Kallen kanssa. <3



xoxo


20. helmikuuta 2018

Ne kuuluisat hopeiset pilvenreunat

Kliseisesti sanottuna jokaisella tummallakin pilvellä on hopeiset reunukset. Ja kaikki helpottaa joskus.

Miten voi olla, että muutama kerta vähän "järeämmällä" varustuksella saa ratsastajan taas luottamaan itseensä? Tai en nyt tiedä voiko gramaaneja sanoa kovin järeäksi varusteeksi, varsinkaan jos niitä ei osaa käyttää ja puolet ajasta ne heiluu tyhjänä kuin pyykkinarut tuulessa... Mutta hassua miten paljon ne tuovat turvan ja taidon tunnetta ratsastajalle.

Olen ollut muutaman viikon Kallen kanssa gramaanikuurilla, ja koska minulla on vain yksi koulutunti viikossa, on gramaanitunteja kertynyt viisi kappaletta. Olen itsekin huomannut edistymiseni! Ensimmäisillä kahdella tunnilla gramaanit eivät millään pysyneet käsissä ja ratsastus oli vaikeaa, mutta eilen koulutunti meni jo paremmin kuin koskaan ennen ja vihdoin hevonen tuntui koko tunnin siltä kuin sen kuuluisikin. Gramaanit auttavat ensinnäkin Kallea liikkumaan oikein päin, vaikka itse en saisikaan sitä ratsastettua niin, ja sen lisäksi ne tuovat minulle turvan tunnetta ja auttavat minua keskittymään. Niistä on ollut siis mieletön apu pikku ilmalentoni ja sen jälkeisten pelkotilojen jälkeen.

Pystyn ratsastamaan, ihan kunnolla keskittymään vain itseeni ja hevoseen. En tiedä olisinko tässä pisteessä nyt jo ilman tätä gramaanikuuria. Pikku-Kalle ei ole esittänyt minkäänlaisia vikuroimisia tai ylimääräisiä energiasta johtuvia kevätjuhlaliikkeitä, vaan on käyttäytynyt oikein mallikkaasti ja nyt olen taas ollut jo monta tuntia ihan huoletta satulassa. Hyppäämään en ole sen kanssa vielä päässyt, koska pahuksen Myrtsi-Monski-ponski on vienyt toisen puolen ykkössijasta... :D Monica on vaan niin hurmaava persoona, koska sillä sitä persoonaa todella riittää. Ego on niin iso että hyvä kun karsinan ovesta mahtuu sisään! Ei minua kai saa siirrettyä poneista hevosiin edes väkisin, vaikka moni (myös minä itse!) on sitä yrittänyt.

Ottakaa tähän väliin snäppi-video Pikku-Kalkkunasta.

Vielä palatakseni eiliseen koulutuntiin, välillä minusta tuntui että pystyisin ratsastamaan yhtä hyvin ilmankin niitä apuohjia. Hevonen tuntui niin hyvältä koko tunnin, vaikka olikin aavistuksen liian tahmea ollakseen täydellinen. Avotaivutukset ja pienet voltit ravissa ja laukassa vetreyttivät hiukan kankean oloisesta ruunan retaleesta varsin mallikkaan ratsun, joka hakeutui itse kuolaintuntumalle gramaanien roikkuessa kuin pyykkinaru tuulessa. Toki se välillä yritti livistää työnteosta ja ravasi kuin (erään opettajani sanoin) mummo lumihangessa, mutta pienellä huomautuksella ryhdistäytyi. Harjoitusravissa istuminenkin oli yllättävän helppoa, kun hevonen käytti selkäänsä ja työnsi kunnolla takajaloilla. 

Ainoa ongelma eilen oli se, että minulta alkoi loppua kunto. Kalle on niin iso ja kun se väsyy, siitä tulee raskas ratsastettava. Nytkin tunnin lopussa huomasin, kuinka se alkoi hiukan nojailemaan kuolaimeen, ja välillä gramaaniin menemällä kuolaimen alle. Ja lisäksi se on vaikea pitää suorassa, jos sitä ei huvita. Vasen kierros on ainakin meille hiukan haastavampi ja vasemmalla ympyrällä on Kalkkunaisen mielestä tosi kiva vain hiukan nojata ja kaatua sisäpohkeen päälle ja heittää ulkolapaa ulospäin. Varsinkin lopputunnista. Mutta kunhan hevonen ja ratsastaja saavat hiukan lisää lihasvoimaa, alkaa varmaan ratsastuskin sujumaan helpommin. Niinhän se on, että ratsastus vaatii kunnon lihaksia, pitäisi kai hommata salikortti, että pärjää tuollaiselle isokorvaiselle karvattomalle pölkkypäiselle mammutille. ;-)


Millaisia kokemuksia teillä on gramaanien kanssa ratsastamisesta?
Onko niistä ollut hyötyä?



xoxo


30. tammikuuta 2018

Elämäni ojanpohjalla

Otsikko on henkisellä tasolla, ei tarvitse soittaa sosiaalitoimistoon, en elä ojanpohjalla.

Päätin kirjoittaa postauksen. Päätin selitellä menneitä tapahtumia ja purkaa omia ajatuksia. Blogi on siinä hyvä apu. Kun tarvitsee purkaa kaikki menneet jutut, ne voi vaan kirjoittaa puhtaaksi ja julkaista muiden luettavaksi ja parhaassa tapaauksessa muut lukevat sen ihan innoissaan. Hassua. Mutta varoitus: nyt sitä tekstiä sitten tulee!

Manantai 1.1. Tästä se kaikki alkoi, ei mennyt ihan niin kuin piti.
Kallella on ollut jouluna lomaa ja sitä on liikutettu ilmeisesti hyvin hyvin kevyesti, tai sitten se on ollut täyslomalla. Virtaa löytyy reippaasti ja heti tunnin alussa jo mietin että mitähän tästä tulee. Saan sen kuitenkin ravissa työskentelemään ihan hyvässä mallissa, ja unohdan sen pienen jännityksen, kun hevonenkin rentoutuu sulkuväistöjen myötä. Laukka tuntuu aluksi hyvältä. Kalle pysyy ihan kivassa moodissa hetken, mutta äkkiä se saa toisessa päädyssä jonkun virtapiikin ja lähtee hiukan kovempaa, enkä ehdi ottaa kiinni. Yksi iso loikka selkä köyryssä eteenpäin, ratsastaja jää liikkeen taakse, valtava pukki ja takajalat kohti kattoa, ratsastajalla ei ole mitään muita mahdollisuuksia kuin tutkia normaalia tarkemmin maneesinpohjan koostumusta.

Ilmat pihalla. "Ei sattunut, hitto mikä pukki!" Takaisin selkään ja käyntiä eteenpäin. Oikeasti selkään ja niskaan sattuu. Hevonen heittelee hiukan päätään ja vaikuttaa tyytymättömältä. Muut ottaa uudestaan laukkaa, jään ympyrälle ravaamaan ja pistän hevosen töihin. En uskalla laukata, se tekee sen kuitenkin uudestaan. Henki pihisee kurkussa, kyynelet nousevat melkein silmiin. Pelottaa, en uskalla. Pitkän keskustelun jälkeen oman itseni kanssa nostan laukan ja laukkaan puoli ympyrää niin jännittynyttä pikkulaukkaa kuin pystyn, kunnes pudotan hevosen raviin.
Loppuravit otan jännittyneissä tunnelmissa ja tunnin jälkeen hoen samoja sanoja itselleni. Ei ole sen vika että se on nuori ja sillä on energiaa loman jälkeen. On pakkaspäivä ja se on klipattu. Talvi tekee hevosista reaktiivisempia. Ei se ole ilkeä, se on kiltti nuori hevonen, jolla sattuu olemaan virtaa.


Tiistai 2.1. Menen Riolla. Tunti sujuu ihan hyvin ja Rio on mukavan energinen. Se on vaikea, mutta en menetä hermojani. Kuulen, että Kalle on ollut käytöskoulussa ja tenhyt samanlaisia pukkeja. Laukkaaminen sattuu selkään, koska Rion laukka on sen verran töksähtävää. Yritän purra hammasta ja hoitaa tunnin loppuun kunnialla ja olen tyytyväinen Rioon.

Maanantai 8.1. Ratsuna on ensimmäistä kertaa Ruben, valtavan kokoinen hevonen, jossa on samaa näköä kuin Kallessa. Alkuraveissa selkään, kylkiin ja niskaan sattuu niin paljon, etten melkein saa henkeä. Paikat ovat edelleen jumissa tippumisesta ja Ruben on niin samanlainen kuin Kalle, että juuri ne paikat joutuvat töihin. En pysty rentoutumaan. Opettaja ihmettelee, kun hevonen on niin oudon jännittynyt, vaikka yleensä on rennon letkeä kuin mikä.

Keventäminen sattuu, harjoitusravi sattuu, laukkaaminen sattuu. Jos työnnän rintakehää ylöspäin ja yritän parantaa istuntaani, tuntuu kuin kyljet halkeaisivat ja en saisi henkeä. Niskan lihakset tuntuvat olevan kuin lihamyllyssä. Hevonen on kuitenkin mielettömän hieno, se tekee kaikkensa ja tunnen olevani GP-tason kouluratsastaja, kun laukkaamme pituushalkaisijalla täydellisessä peräänannossa, täydellisesti avuilla. Kun huomaan, että hevonen ei tee mitään mitä en pyydä, uskallan pikkuhiljaa rentoutua. Lihaksetkin tuntuvat rentoutuvan ja kipu häipyy. Lopputunnista vain kyljissä on enää epämukava tunne, jos suoristan selkää liikaa. Tunnin jälkeen autossa istuminen on täyttä tuskaa, mutta lämmin suihku helpottaa hiukan.


Tiistai 9.1. ja maanantai 15.1. Saan kokeilla Prinsessa Azuraa esteillä, ja koulutunnille saan Emyr-pojan. Tässä vaiheessa olen jo melko varma, että opettajat yrittävät vältellä Kallea meidän tunnilla. Hyppäämme Azuran kanssa muutamaa estettä ja pian yksi okseri nouseekin kahdeksaankymmeneen senttiin. Sen saa hypätä jos haluaa. Jännittää liikaa ja sanon ettei minun tarvitse hypätä enää, olen tyytyväinen viimeisimpään hyppyyn. Opettaja sanoo että olen hypännyt korkeampiakin ja että tuo ei ole Azuralle vielä mitään. Hyppään ison okserin ja hyppy onnistuu täydellisesti. Tunnista jää hyvä mieli. Emyr on mukava ratsastaa ja koulutunnissakaan ei ole mitään valitettavaa, mutta tässä vaiheessa alan jo hiukan ikävöimään pikku Kalkkunaa ja sen törppöilyä.

Tiistai 16.1. Saamme valita itse hevoset muutaman hevosen joukosta, joten kirjoitan itselleni Kallen. Olen onnesta soikea, enkä osaa yhtään arvata mikä tunnilla odottaa. Satulaan istuessa en saa sellaista kotoisaa tunnetta kuin odotin ja halusin. Sen sijaan minua jännittää ja hiukan pelottaa. Kalle on energinen ja superjännittynyt. Ratsastaminen ei ota onnistuakseen, kun ratsastaja jännittää ja hevonen jännittää. Harjoitusravi on täyttä tuskaa, koska en pysty istumaan jännittyneen hevosen selässä sitten mitenkään.

Kun tulee laukkatyöskentelyn aika, hengitys alkaa taas vinkua kurkussa. Pelottaa. Ihan oikeasti, rehellisesti pelottaa, toisin kuin koskaan ennen. Ajatuskin laukkaamisesta tuntuu niin pelottavalta, että kyynelet eivät ole taaskaan kaukana, kunnes opettaja kysyy että "Miksi sä sitten otit sen jos et uskalla laukata?". Niin. Otin sen siksi että pääsisin tästä pelosta eroon. Nostan laukan ja yritän hillitä sitä. "Napa eteen, lapaluut yhteen ja enemmän laukkaa" hokee opettaja. Jos hevosella on energiaa, se pitää purkaa pois. Laukkaan ympyrällä sillä aikaa kun muut tekevät loivaa kiemuraa ja yritän pysyä pois etukenosta. Lopputunnista minulla on voittajafiilis, mutta samalla olen hieman pettynyt itseeni. Hevonen saa runsaat taputukset.


Maanantai 22.1. Listassa lukee Kalle ja gramaanit. Olo helpottuu heti. Tunnilla minulla on vaikeuksia gramaanien kanssa, koska en osaa pitää kahta ohjaa kädessä. Mutta Kalle työskentelee ihan mainiosti ja vaikka sillä on virtaa, se saa käytettyä sen hyvin. Pohkeenväistö ympyrällä ei onnistu ja hevonen on aivan järkyttävän jäykkä, mutta muuten kaikki onnistuu hyvin. Laukaaminenkaan ei tunnu pelottavalta, hassua miten paljon yhden pienet apuohjat voivat tehdä lisää itseluottamusta. Tunti on rankka, mutta hyvin palkitseva ja olen todella tyytyväinen.

Tiistai 23.1. Voisin ottaa Kallen, mutta saan tilaisuuden kokeilla Monica-ponia, enkä voi vastustaa. Monica saa heti karsinassa lempinimen Myrtsi-Monica, koska selvästi inhoaa minua koko sydämestään. Poni on kutenkin hyvin hellyyttävä painaessaan korvat luimuun ja hieman ihastun siihen. Ratsastaessa Monica on aivan ihana. Se on reipas ja taitava, eikä sen askellajit ole ollenkaan liian pienet. Menemme tunnilla kahta kavalettia ympyrällä, sekä lisäyksiä ravissa ja laukassa. Poni esittää parhaat puolensa ja tajuan, että minun on pakko päästä hyppäämään tällä ponilla. Minun on pakko saada tietää kuinka hyvä se oikein on.

Maanantai 29.1. Listassa on jälleen Kalle ja gramaanit. Tällä kertaa kaksien ohjien pito onnistuu hitusen paremmin, mutta on edelleen vaikeaa. Hevonen on selvästi väsynyt ja se oikoo kaikki kulmat ihan törkeästi. En saa siihen tunnin aikana kunnon kontaktia kuin ihan lopussa, mutta saan sen kuitenkin kulkemaan ihan nätisti. Oikominen ja törkeä sisäpohkeen päälle juokseminen jatkuu läpi tunnin, mutta olen ihan tyytyväinen. Hevonen on hyvä, kunhan sen saa töihin.


Sellaisia tunteja tässä kuussa.
Ja näiden takia tunnen eläväni melkoisella ojanpohjalla. Tuntuu kuin tällä ei olisi minkäänlaista tarkoitusta. En oikein tiedä. Hassu tunne. Jotenkin tuntuu tyhjältä, etten saisi enää iloa ratsastuksesta. Ja joka tunnilla pelottaa, että putoan, tai että hevonen saa jonkun sätkyn. Kaikilla muilla tunneilla, paitsi Monica-ponin kanssa. Ponin kanssa oli jotenkin niin paljon turvallisempi olo. Se on pieni ja helppo, ja tuntuu että saan siihen niin paljon paremman kontaktin, kuin isoon hevoseen. Pelkäänkö nyt hevosilla ratsastamista? En tiedä.



xoxo