Tauko rakkaan ponin kanssa olemisesta, sekä isot kilpailut, joissa näin ja kuvasin suuria, kauniita hevosia, laukaisivat vähintään 39,6 asteen hevoskuumeen. Totta puhuen olen jo leiriltä asti pohtinut pienimmässä syrjäisimmässä aivolokerossani asiaa. Hevosta. Ei ponia, vaan hevosta.
Romahdutin itse itseni muutama päivä sitten kun huomasin ajattelevani sitä, mitä en ole halunnut ajatella: en vain pääse eteenpäin. Toki Huima on auttanut minua sanoinkuvaamattoman paljon esteillä ja muutenkin hevosten kanssa, mutta raja alkaa tulla pikkuhiljaa vastaan.
Olen hyvinkin huomannut, miten rakas poni ei hyppää enää yhtä helposti mistä askeleesta tahansa, kuin vuosi sitten. En tiedä alkaako ikä painaa (about 17v) vai olenko tehnyt itse ponista nirson omalla taidottomuudellani. Koulupuolella se on ollut aina vaikea ja en tunne edistystä niin kuin puoli vuotta sitten ja se jos jokin latistaa intoa. Esteilläkään en pääse eteenpäin ja suurin syy on oma epävarmuuteni. Ja epävarmuus taas johtuu epäonnistumisista ja siitä, että pienen, vain noin 140cm korkean ponin selässä esteet vain näyttävät ylitsepääsemättömän korkeilta.
Hevonen. Vaikka vain pieni, hiukan yli kymmenen senttiä isompi. Mutta sentään sen verran korkeampi, pitkäjalkaisempi, että pelko hevosen pienuudesta ja esteen suuruudesta saataisiin kitkettyä pois, koska haluan hypätä. Haluan vielä joskus hypätä suuria ratoja, suurella hevosella, joten tällainen järjetön pelko ei saa estää harjoittelua. Luulin minun ja Huiman taipaleen alussa, luulin todella, että olen löytänyt sen, minkä haluan säilyttää loppuun asti. Sen, jolla pystyn kehittymään koko ajan eteenpäin.
Enkä tietenkään halua lopettaa ponilla ratsastusta. Nautin siitä, kun saan rakkaan villiponin menemään sen korkeimmankin okserin kauniisti, vaikka pelottaakin. Onnistumisen tunne on ainoa, joka kannustaa eteenpäin. En löydä enää sitä tiettyä fiilistä, jolla aloitin.
Huima pysyy aina tärkeimpänä poninani, joka vei minut oikeasti eteenpäin, sillä itse kun olen vain tällainen harrastelija, voin sanoa, että 80cm esterata on korkea. Ainakin minulle se on korkea. Ja tällä hetkellä kaikki siitä korkeampi onkin jo liian korkeaa.
Edessä onkin siis hyvin vaikean päätöksen pähkäilyä: Onko aika erota? Onko aika siirtyä seuraavaan? Ajatuskin kammottaa. Että joutuisin luopumaan siitä kaikista rakkaimmasta. Joka kerta ratsastuksen jälkeen, kun on aika lähteä kotiin, mietin sanoja, jotka itse olen lausunut: "Ei saa kiintyä liikaa. Se on ratsastuskoulun poni." Ja se, jos joku on mahdotonta.
Olen siis täysin hukassa.
xoxo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti