27. marraskuuta 2016

Mitä jos en olisikaan luovuttanut...

Ikävä on kova. Se on vaivannut jo jonkin aikaa, mutta nyt siitä on tullut jo melkeinpä häiritsevää. 
Ikävä vanhoja aikoja.


Mitä jos en olisikaan koskaan antanut periksi? Jos olisin vain purrut hammasta ja jatkanut? Jos olisin ollut kovempi. Rohkeampi. 
Jos olisin ollut parempi.

Aina kun olen tallilla, käyn Huiman karsinalla, sanon hei ja lähden tekemään sitä, mitä nyt olinkaan tekemässä. Käyn katsomassa onko poni edelleen karsinassaan, onko se kunnossa ja edelleen sama poni. Pelottaa, että joskus se ei enää siellä ole. Se päivä tulee tulemaan, kun menen karsinalle ja se on tyhjä. 



Missä me olisimme, jos olisimme jatkaneet? Olisimmeko hurjilla esteradoilla arvokilpailuissa, vai edelleen samassa pisteessä rimakauhun ja kieltelyn alla? Olisinko ponille se, jonka luokse se tulee laitumen kauimmaisesta nurkasta höristen, vai se yksi tuntiratsastaja joka ei kiinnosta?

Me olimme huikeita. Aina ei isoimmatkaan esteet näyttäneet isoilta. Joskus olimme voittajia, vaikkei ensimmäisille sijoille päästykkään. Joskus oli vain tyttö ja poni. Vain me kaksi ja odottava maailma. 


En ollut käynyt ponin selässä kolmeen kuukauteen. Sain Huiman eräälle koulutunnille marraskuun alussa, aivan yhtäkkiä. En ollut sitä toivonut, mutta en valittanut sitä saadessa. Tuo huikea poni tulee aina olemaan se ykkönen. 
Menin tunnin ilman satulaa ja jälkeenpäin tirautin pari onnenkyyneltä. Pehmeä, silkkinen talvikarva ja lyhyet askeleet. Harjoitusravissa istuminen oli yhtä helppoa kuin ennen ja laukka-käynti-siirtymissä poni lähti yhtä räjähtävästi eteenpäin kuin ennenkin. 

En halunnut tulla alas selästä. Halusin laukata kauas pois, jossa olisi voinut olla vain me kaksi. Halasin ja rapsutin niin kauan. Kunnes oli pakko mennä. Oli pakko viedä poni karsinaan, riisua suitset ja jättää se yöksi syömään hyväntuoksuisia heiniä. En olisi halunnut.


Kaipaan sitä niin kovin. Joka ikistä onnistunutta ja epäonnistunutta estevalmennusta, epätoivoisia koulutunteja kuin harjoitusravissa istuminen ei ottanut onnistuakseen sitten millään. Kaipaan sitä, kun sain selvittää hännän, harjata likaista ponia ja tuntea sen lämpimän hengityksen kämmenellä. 

Kaikki estekilpailut, joissa pääsimme yhdellä tai ei yhdelläkään kiellolla maaliin, tuntui voitolta. Vaikkei sijoitusta välttämättä tullutkaan, olimme onnistuneet. Ja taas maailma oli yhdessä hetkessä parempi.


Rakastan tuota pientä otusta niin paljon, etten sitä aina itsekään ymmärrä ♥



xoxo


2 kommenttia:

  1. Huima kuulostaa ihanalta! Rimakammosta voi päästä yli, mutta se vaatii kovaa harjoitusta, etenkin psyykkisesti. Se tarkoittaa sitä, että voisit varmasti jatkaa alkanutta Huiman kanssa pikkuhiljaa, jollei ole muuta tekijää estämässä sitä? Etkö voisi myös esim. alkaa hoitaa tai menemään vakituisesti Huimalla? :) Ihania kuvia!

    kauraturpienkanssa.blogspot.fi (tällä hetkellä aika kuollut blogi kun aika ei vaan riitä..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, itsestäkin alkaa pikkuhiljaa tuntua että rimakauhu on jäämässä taakse, mutta sekin johtuu siitä että tämän vuoden olen ratsastellut pääosin isommilla hevosilla. Olen aika varma että koko vaiva tuli sen takia, kun Huima on niin pieni ja jotkut kasikympin okserit näyttävät ihan kamalan isoilta sen selästä katsottuna. En tajua miten olen joskus harvoin uskaltanut hypätä sen kanssa vielä isompaa! :D
      Mutta silti se sama kasikympin okseri näyttää vaikka Mimmin (>>160cm) selästä jopa melko pieneltä ja sitä voisi nostaakin pari reikää ylemmäs.

      Ja haluaisin toki jatkaa yrittämistä, poninen on ruvennut tänä vuonna yhtä innokkaaksi kuin ihan meidän alkutaipaleella, ei ole kiellellyt huonoista askelista isommillekaan esteille. Mutta sitten tulee vastaan se, että Huima on ehkä tallin suosituin tuntiponi ja kaikki haluavat kisoihin sen... ja olen paljon itsevarmempi Mimmin selässä.

      En tiedä. Todella tyhmä olo just nyt, mutta kai tämäkin solmu lähtee selvittymään! Kiitos rohkaisusta, tunnen todellakin olevani sen tarpeessa :)

      Poista