"Because I used to love her, but it's all over now" ~Rolling Stones

Noh, otsikko kuulostaa ehkä hiukan liiankin masentavalta ja rajulta, mutta suurinpiirtein näillä ajatuksilla nyt mennään.
Kisapäivä siis, aamulla lähdin yhdeksältä tallille ja harjasin Huimiksen ja Mimmin.

Sen jälkeen kävin vielä katsomassa kakkosluokan, eli Huimis-radan, jonka olin kyllä oppinut jo eilen. Ei ollut esteet muttaneet yön aikana paikkoja tai yhtäkkiä nousseet kasikymppiin, kaikki näytti turvalliselta.
Jotain siinä sitten häslättiin, kunnes tuli taas hiukan kiire, kun kakkosluokan radan korotus alkoikin aivan yhtäkkiä. Laitettiin Huima kuntoon ja menin vielä kävelemään radan, josta menimme verkkaan. Poni tuntui aika pinkeältä, mutta meni kivasti takaosa alla eikä vielä tässä vaiheessa ollut mitään pahoja aavistuksia.
Ajattelin että kun esteet pysyvät matalina, ponikin pysyy rauhallisena. Mikä harhaluulo. No, siinä verkattiin vartti suuntaan ja toiseen, eikä ilmennyt ongelmia. Yksi kielto (joka taas järkytti pahasti, koska vain 60cm okseri) joka johtui huonosta askeleesta.
Olin toinen lähtijä luokassa ja olin verkan loppusuorilla huomannut kuinka paljon poni veti ja kuinka vahva se oli.

Radalle lähtiessä se tuntui alussa hyvältä, mutta ensimmäisen esteen jälkeen oli ristilaukka.

 Ja siitä ne ongelmat sitten lähtivätkin. Yritin vaihta takaosan laukkaa oikeaksi, mutta poni vain veti eteenpäin. Se oli niin vahva, meni niin kovaa ja ristilaukkaa, että rata näytti varmasti aivan hirveältä. Joka ikisen esteen jälkeen oli aina ristilaukka ja vaikka kuinka yritin näpäytellä ulkojalalla taakse, se ei vaihtunut.

En enää muista kuinka mones este se oli, mutta kuitenkin ihan katsomon vieressä olevalle okserille tuli todella yllättävä kielto. Olihan poni ristilaukassa ja tuli aika lähelle, mutta löisin vetoa vaikka päästäni että vuosi sitten poni olisi hypännyt sen vaikka takaperin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut edes antaa raippaa, ennen kuin poni oli jo pysähtynyt.

Kyllä oli hurjan kokoinen okseri !

Uudella yrityksellä raippa ja yli meni ja hirveä matka jatkui, entistä jännittyneempänä.

Tämä porttiokseri meni kaikille yllätyksenä täysin ongelmitta

Radan jälkeen oli kyllä todella, todella pettynyt olo, mutta se karisi aika pian kun ajattelin Mimmiä ja mitä siitä tulisi.

Heti oman ratani (ja muutamien kuvien) jälkeen annoin Huimiksen Nealle ja menin itse hakemaan Mimmin. Kävelin jonkin aikaa, kunnes tuli radankävelyn aika ja verkan aika.

Huimaa ei oikein kiinnostanut kuvaaminen :D

Onneksi Mimmistä sentään saa edustavia kuvia 

En osaa oikein Mimmiä analysoida, kun en sitä vielä niin tunne. Sen huomasin, että se oli tosi rento ja hyvä ratsastettava heti alustan alkaen.

Ensimmäinen verkkahyppy oli todellakin kaunis näytös. Noin 30cm korkea "pysty" johon lähestyin ravissa. No, Mimmi kun tykkää aina ensimmäiselle esteelle hiukan hidastaa ja katsoa, pysähtyi hitaasti esteen eteen ja oi-niin-hyvä ratsastaja purskahti nauruun. Olihan se hiukan noloa, katsomossa oli vierasta porukkaa, mutta niin huvttava tilanne.
Verkkahyppyjä tuli hyviä ja vain hyviä. Yhtään huonoa hyppyä tai kieltoa ei tullut jos sitä ekaa ei lasketa :D

Ennen radalle menoa minun piti hetki koota itseäni. Kahdella ensimmäisellä ratsukolla (Huima ja Dandy) tuli kummallekin hylky. En tiedä mistä se yhtäkkiä tuli, mutta minulle tuli niin paha mieli, että aloin lähes itkeä siellä hevosen selässä, että jos muilla menee noin huonosti, miten mulla voisi mennä hyvin? Rauhoittelin itseäni hetken kulmassa seisten, kunnes olin valmiina rataan.

Radalla Mimmi lähti hyvin eteenpäin ja ensimmäiset eli ne vaikeimmat esteet menivät hyvin. Matka jatkui hyvin, eikä ongelmia tullut. Edes uusinnassa. Ainoa huono puoli oli se, että esteiden jälkeen oli aina täysi työ pysyä kyydissä, kun neidillä on pitkä kaula, jota se venyttää eteenpäin esteiden jälkeen, joten en ehtinyt katsoa mitään lyhyitä teitä tai sellaista. Lisäksi laukka kasvoi koko ajan hiukan, niin yrittelin sitä siinä hiukan koota, aika huonoin tuloksin kylläkin.

Kuitenkin, ensimmäinen puhdas rata varmaan puoleentoista vuoteen. Tämä fiilis. Taivas.

Sitten tullaankin tähän otsikon valintaan, elikkä tein nyt päätöksen, josta yritän pitää kiinni.
Kuunnelkaapa tämä niin pääsete oikeaan tunnelman.

En enää mene Huimiksella estekisoihin. Itsetunto on kärsinyt tämän parin vuoden aikana niin paljon, etten halua enää mennä kisoihin ainoastaan hylkäytymään.
Mutta ei, en todella aio luopua tuosta ponista, Huimiksesta tulee nyt kouluponini, millä pystyn kouluratsastuksessa kehittymään (toivon mukaan) vaikka kuinka ja Mimmillä voin sitten ruveta hyppäämään.

Muistatteko "Hälytys: hevoskuumetta!" -postauksen? Pohdin siinä syvällisiä, kuinka tarvitsisin ainoastaan hevosen, jolla uskaltaisin hypätä. No tänään se todistettiin. En jännittänyt hetkeäkään esteiden korkeutta, ainoastaan sitä että unohtaisin radan. Katsoin, miten esteet nousivat seuravalle ratsukolle kahdeksaankymmeneen senttiin ja ajattelin että "Hei minähän voisin hypätä tuon myös!". Ei minkänlaista ongelmaa esteiden korkeuden kanssa, koska alla oli iso hevonen.

Jotenka näillä mennään: Huimiksella koulua ja toivon mukaan Mimmillä esteitä. Ja hyvällä fiiliksellä! :)

 

xoxo